… swtf

Alkuviikosta sain itsestäni irti niin paljon, että päivitin läppärin Ubuntulle. Parin päivän pinnallisen testailun jälkeen se on alkanut ärsyttää. Toivottavasti Shuttleworthilla ja kumppaneilla riittää intoa ja rahaa korjata ongelmia.

Tässä muutamia ongelmia, jotka närästävät: langattomaan lähiverkkoon läppäri meni kivutta, mutta en sitten saanut verkkoa vaihdettua. En millään keksinyt millä olisin töissä päässyt siihen oikeaan verkkoon, jolla pääsee internettiin. Kotona tilanne oli helpompi kun oma verkko on kuuluvista ainoa avoin. Ravintolassa syödessä käytin jotain verkkoa, mutta ei koskaan käynyt ilmi mitä. Olenkin sitten asennellut erilaisia verkkomanagereita ja koittanut löytää toimivaa järjestelyä.

Toisekseen, en ole löytänyt keinoa saada läppärin erikoisnäppäimet tai osoittimen  kolmas näppäin käyttöön. Kolmanneksi responsiivisuus on kehnoa, eli kun klikkaa jostain niin kestää tovin ennen kuin mitään tapahtuu. Tämä ei varmaan haittaa pitkällä aikavälillä kunhan siihen tottuu, mutta tällä hetkellä en pidä tästä.

Virrankulutuksessakin on jotain toivomisen varaa, sillä läppäri on kuumempi sylissä kuin XP:n aikana. Kovalevykin sammuu ja käynnistyy jotenkin omia aikojaan.
On tässä ihan toimiviakin puolia, kuten Linuxin graafisen käyttöliittymän peruspilarit, monta (2) työpöytää ja konfiguroitavuus.  Ohjelmien asennus toimii ihan kivasti ja automaattiset päivityksetkin melkein toimivat (yksi päivitys ei onnistu ja sitä kautta tuo ilmoittelee automaattisista päivityksistä koko ajan). Lisäksi kone ei ole kaikkinensa ihan niin hidas kuin pelkäsin.
Yhteenvetona tällä hetkellä voisin sanoa, että en vielä heitä menemään, mutta luulisin XP-läppärin olevan jatkossa ihan yhtä paljolla käytöllä kuin tähänkin asti. Tämä taitaa jäädä enemmän kotiin vara- ja leikkiläppäriksi, jota käytän kun en ole toista jaksanut kantaa kotiin.

Viime aikoina on tullut blogailtua liian vähän, mutta sitten kun tulee kirjoitettua on aihe kummallinen. Mutta lyhyt Krakovan matka herätti ajatuksia Puolan politiikasta ja erityisesti sen suurvaltakompleksista.

Ensimmäinen huomio on, että ihmiset luonnostaan olettavat Puolassa olevan vähintään 60 miljoonaa asukasta. Olin itsekin yllättynyt, että väkeä on vain noin 38 miljoonaa ja se on vasta kuudenneksi suurin valtio asukasluvultaan EU:ssa (Wikipedia). Tämä tuntuu olevan median aikaansaannosta, eli Puolasta saa suuremman kuvan kuin mitä todellisuus on. Osaltaan tämä johtuu siitä, että maalla on kova tarve saada sanoa viimeinen sana mm. politiikassa ja EU:n päätöksissä.

Selitystä suuruudelle ei löydy myöskään pinta-alasta, Puola on siinäkin tilastossa kuudes (heti Suomen jälkeen). Asukastiheydessä Puola on yhdeksäs. Bruttokansantuotteella (per capita, wikipedia) laskettuna maa on kolmanneksi viimeinen.

Historiallisestihan Puola on toistuvasti hävitetty kartalta ja luotu uudelleen. Tämä on aiheuttanut tietenkin ongelmia itsetuntoon. Yksi historiallinen tarina onkin kuvaava: Puolaan luotiin perustuslaki amerikkalaisen mallin mukaan ensimmäisenä maana Euroopassa. Noin viisi vuotta myöhemmin koko maa katosi kartalta. (Löytyi wikipediastakin, artikkelin lopussa.)

Syitä varmaan löytyy NATO-hanakkuudesta ja suuntautuneisuudesta Yhdysvaltojen kainaloon. Irakin sota lienee tunnetuin esimerkki. Sillähän sitä näkyvyyttä tulee kun lähtee sotimaan. Lentokentällä tuon huomasi tiukkoina turvatarkastuksina. En ole Yhdysvalloissa käynyt kun siellä on sodittu, mutta missään muualla en ole purkanut koko omaisuutta joka välissä. Verrattuna Intiaan, mikä on suuri maa ja josta löytyy terroristeja omasta takaa, turvatarkastukset olivat tehokkaita (käytetty aika per matkustaja), mutta silti kohtuullisen rentoja. Puolassa touhu oli todella ryppyotsaista.

Viimeinen mieleen tuleva huomio oli Varsovan kentällä kun laskin koneita. Joskus sitä huvittaa itseään kummallisilla asioilla, mutta jotenkin yliampuvaa oli, että tunnuksin ”Republic of Poland”-tunnuksin olevia lentokoneita laskin kuusi ja helikoptereita neljä. Ja nämä siis olivat vain ne, jotka näin kentällä tuona sunnuntaina. Ainakin valtaapitävät matkustavat mukavasti ja näyttävästi.

Viime viikon loppu sujui seikkaillessa Puolassa. Muuten hyvä paikka lomailijalle, mutta siellä oli ihan yhtä kylmä kuin Suomessakin tähän aikaan vuodesta.

Valokuvauksen kannalta matka sujui kehnosti. Oikeastaan yhtään kivaa kuvaa en saanut tallennettua. Osittain tämä johtuu siitä, että kaksi päivää sää oli niin harmaa että kaikki kuvatkin ovat synkkiä ja ahdistavia. Ja kolmantena kamera ei ollut mukana kun aurinko paistoi ja oli kivaa.

Toinen syy huonoihin kuviin oli se, että Intian matkalla olin ihan liian ihastunut 10-22mm objektiiviin, jolla siellä sai loistavia kuvia. Mutta Krakovassa rakennukset ovat niin korkeita (lähinnä lukemattomat kirkot), että oli erittäin vaikea saada hyvää kuvaa liian laajakulmaisella objektiivilla.

Sekä Intiassa että Puolassa on tullut syötyä erittäin hyvin. Krakovaan matkaaville voi suositella Georgialaista ravintolaa (joita löytyi ainakin kolme saman nimistä): ruoka oli edullista, sitä oli paljon ja hyvää. Tosin kaikkialla muuallakin annokset olivat isoja ja halpoja, mutta Georgialainen oli hyvä mättöpaikka, missä ei turhaan hienosteltu.

Viinikulttuuri ei ole kovin kehittynyt Krakovassa. Sitä kyllä saa, mutta kukaan ei tunnu tietävän viineistä mitään. Krakovasta pitää löytää erikoistuneet paikat viineille, sillä kaupungin baareissa ja ravintoloissa ei viinejä ymmärretä, vaikka niitä tarjoillaan.

Lentokentät olivat matkan hilpein puoli. Sekä Varsovassa että Krakovassa rakennetaan vimmalla uusia terminaaleja, mikä tekee seikkailun nykyisistä terminaaleista. Ja sotaakäyvänä maana Puolalle turvallisuus on tärkeätä. Tosin kun turvallisuus oli taattu, kukaan ei taannut, että matkustajat menevät oikeisiin busseihin. Kotimatkalla vietin enemmän aikaa busseissa ja lentokoneessa rullaillessa ees taas lentokenttää, kuin lentokoneessa lentäen. Osaltaan tämä johtui siitä, että paluulennon perämies oli hukassa, ja häntä odoteltiin.

Shoppailumielessä Krakova oli edullinen kokemus, mutta toisaalta rasittava. Kaupat ovat pieniä, eikä niillä ole varastoja, joten jos löytyy jokin kiva vaate, niin siitä ei taatusti löydy kokoa. Itse säästin ehkä sata euroa ostamalla kauluspaitoja.

Lopuksi hilpeyden aihe hotellista. Silitysrauta oli nimensä mukainen. Siis aika kylmä.

Tähän päättyykin talven lomamatkailut, ja pitäisi siirtyä takaisin arkeen. Ehkäpä jopa blogaus palaa hieman aktiivisemmaksi kun kerran en enää lomaile.

Vihdoin alan tointumaan Intian matkasta. Pyykit, valokuvat ja tuliaiset pitää vielä setviä, mutta muutoin olo on jo normaali. Eikä olossa muutoin olisi ongelmaa ollutkaan, mutta lähes kaksi vuorokautta hereillä yhteenmenoon on liikaa. Hereillä olin lähinnä siksi, että vaikka lentokoneessa tuli huono elokuva, en vain päässyt uneen kiinni.

Matka muutoin oli varsin onnistunut ja värikäs. Kuvaillessa ongelmia tuli lähinnä siitä, että objektiivi tuntui aina olevan väärä tilanteessa kuin tilanteessa. Sundaybrunchilla olisi ollut aivan mielettömän hienot mahdollisuudet lintukuvaukseen, mutta eipä ollut kamera mukana. Kännykkävideon sentään sain, mutta pitää katsoa saako siitä mitään selvää. Samoin eräässä shoppailupaikassa missasin riikinkukot, papukaijat ja perhoset, sillä kuvaaminen oli kiellettyä (oltiin ilmavoimien alueella).

Jotain jäi sentään talteenkin.