… swtf

Sain ennen juhannusta piristämään elämääni Nikon Coolpix 8700 digitaalikameran. Kamera on hieno ja sillä saa upeita kuvia, kun käytän automaattiasetuksia.

Mutta on suorastaan järkyttävää, kuinka monimutkaisen käyttöliittymän Nikon on onnistunut kameraan luomaan. Selvästikään intuitiivisuus saati loogisuus ei ollut mielessä kameran suunnittelijalla. Kameran käyttämiseen tarvitaan mielenkiintoisia kahden näppäimen kombinaatioita ja suosikkini on moodin vaihtaminen, missä samaan aikaan pitää painaa nappulaa ja kierittää rissaa. Ja useamman kerran olen joutunut ottamaan kameran pois kuvausasennosta löytääkseni sen nappulan, mitä pitää painaa, sillä ne on sijoitettu jotenkin mystisiin paikkoihin.

Niinpä kovista pyrkimyksistä huolimatta en ole saanut kunnollisia kuvia kaloista. Vanhalla Canonin Ixus400-kameralla olen saanut paljon onnistuneempia otoksia, kuin säätämällä hienoa Nikonia. Sen sijaan maisemakuvia ja potretteja on tullut räiskittyä, ja ehkäpä ne jonain päivänä laitankin johonkin. Tosin, kun kamera on 8 miljoonan pixelin kamera, ovat kuvat turhan isoja nettiin…

Aiemmin heinäkuussa pääsin hetken ajan kokeilemaan Sonyn vastaavan luokan digikameraa, ja hetkessä hallitsin sen käytön. Sony oli onnistunut sijoittelemaan nappulat huomattavasti järkevämmin ja oli itsestään selvää mitä mistäkin nappulasta tapahtuu. Kuvanlaatuja ei tullut verrattua, mutta jälkeenpäin ajatellen se ei olisikaan kovin merkittävä asia verrattuna käyttömukavuuteen ja siihen, että osaa ilman käyttöopasta vaihtaa aukkoa.

Catch the tube.

Isomman akvaarion ilon lähteeksi on muodostunut mattinykänen, tuo lentävä kala. En tiedä minkä kolauksen kalloonsa se on lennollansa saanut, mutta se on jotenkin vakuuttunut, että se on akvaarion suurin ja upein koiras. Todellisuudessa se on pienin ja laihin, mutta väritys sillä on upein. Vanhemmat koiraat altaassa ovat jo tainneet luovuttaa kutupuuhien suhteen, sillä niiden välinpitämättömyys nuorta uhoajaa kohtaan on varsin hilpeätä katsottavaa. Ehkä olot akvaariossa ovat vähän turhan tasaiset kutuinnon syttymiselle, mutta eiköhän se korjaannu kun helteet joskus taas täälläkin alkavat.

Tulee ihan mieleen satunnainen yö nakkikioskilla, missä jonkun nuoren miehen humalaiseen päähän on iskostunut ajatus, että hän on vahvin, isoin tms, jolloin muiden pitää kunnioittaa häntä. Todellisuudessahan kaveri on aina se kovaäänisin, jota kaikki muut yrittävät vältellä.

Iltana jos toisenakin olen väsyneenä selaillut Pinserin blogilistalta lähinnä uutuuksia. Koska olen ollut väsynyt, en ole jaksanut nostaa takapuoltani sohvalta, vaan olen sijoittanu monitorin telkkarin viereen. Näin voin sohvalla maaten surffailla mukavasti. Etäisyyttä tosin monitoriin on mukavat 2,5 metriä ja monitorikin vain 15 tuumaa, joten näkyvyys on heikko.

Onneksi Firefox tuntee komennon ctrl++ (eli control ja plussa). Tällä saadaan mukavasti kasvatettua sivun tekstien kokoa. Eihän tuo täydellisesti toimi, mutta monilla sivuilla aika hyvin. Mutta: jos haluatte tehdä webbisivustanne hienon, niin niitä otsikoiden ja linkkien kokoa ei kannata määritellä absoluuttiseksi. Luettavuus kärsii, ja blogi saa automaattisesti hylätyn arvosanan, enkä enää palaa lukemaan mitään, vaikka olisi kuinka hieno ja/tai innovatiivinen blogi. Huvttavaa on myös se, että joskus leipätekstin koko fixataan, jolloin firefox kasvattaa vain vaikkapa päivämäärien ja otsikoiden koon, jolloin sivun lukemisesta ei tule mitään.

Huvittavin tämän viikon löydöistä oli Marianne Z, jonka blogista firefox näytti horisontaalisesti vain keskiosan, eli leikkasi sekä oikean että vasemman reunan pois. Koita nyt siinä lukea juttua kun joudut arvaamaan rivien alut (ja toisesta palstasta loput).

Lopuksi, merkittävä syy miksi joihinkin blogeihin en enää koskaan palaa: jos ette osaa kirjoittaa englanniksi, niin älkää blogatko englanniksi. Ja ennen kuin kukaan intoutuu tästä, niin enhän minäkään enää osaa kielioppisääntöjä (tai olenko koskaan osannutkaan, sillä ylioppilaskirjoituksissakin unohdin yhden possessiivisuffixin), mutta huono suomi äidinkielenä kirjoitettuna on kuitenkin vähemmän häiritsevää kuin huono englanti vieraana kielenä.

Pikku kalanpoikaset kasvavat huimaa vauhtia, ja ovat jo reilun sentin mittaisia. Niistä jo ihan oikeasti näkee mitä kaloja ovat.

Edellisessä samaa aihetta käsitelleessä vuodatuksessa pohdin millä ne kalat saa pois. Tällä hetkellä se ei ole enää niin suuri huolenaihe kuin se, että niitä on ainakin 20 eikä kymmenen, niin kuin aiemmin virheellisesti kirjoitin. Mihinkähän nekin sitten laittaa. Pitänee viedä kauppaan ja toivoa, että jollekulle kauppiaalle kelpaa. Toinen pienempi ongelma on, että kaverille lupasin antaa neljä poikasta. Mutta eihän noista tiedä sukupuolia vielä moneen kuukauteen. Menee arpapeliksi. Toivottavasti veikkaamme oikein, eikä kaverin akvaariossa ole neljää samaa sukupuolta olevaa kalaa.

Nämä nuorukaiset ovat selvästi aktiivisempia ja vähemmän pelokkaita kun vanhempansa. Vedenvaihtojen yhteydessä tunkevat mitä ihmeellisempiin paikkoihin ja käyvät nyppimässä kättä. Vanhempia fisuja ei ole näkynyt näytillä sitten eilisen siivouksen. Joten lienee odotettavissa suhteellisen helppo kalastusoperaatio kun kaloille tulee lähdön aika. Viimeistään tuo lähtö koittaa syyskuun lopussa kun akvaarion pitää olla tyhjä.

Tänä kesänä on satanut varsin usein, mikä ei ole jäänyt varmaan keneltäkään huomiotta. Mutta mikä ihme on siinä, että kun aurinko paistaa ja on lämmintä, autoilijat antavat tietä, vaikkei olisi edes ylittämässä tietä suojatieltä. Sen sijaan kaatosateessa autoilija, joka on sateensuojassa kotterossansa, kokee hirvittävää tarvetta päästä sateesta pois kiihdyttäen aina suojatielle niin, että jalankulkija varmasti joutuu odottamaan kastuen.

Tämä huomio on tullut varsin karvaasti koettua kävellessä Tampereella viime viikkoina. Jostain syystä sateelta suojassa olevat autoilijat kokevat tärkeämmäksi päästä itse nopeasti pois paikalta ja vaikka kuinka olisi lapsia tai vanhuksia ilman sateensuojaa suojatien kohdalla, ei tietä anneta, vaan parhaassa tapauksessa kiihdytetään ennen risteystä ja suojatien kohdalla hidastetaan, että varmasti jalankulkija ei uskalla mennä tien yli.

Taas yksi hyvä syy, miksi autoilu keskustassa pitäisi kieltää.

Timanttikirjoahvenet kutivat, niin kuin monasti aiemmin, mutta tällä kertaa poikkeuksellisen menestyksekkäästi. Nyt poikasia on noin kymmenen ympäri akvaariota, ja osalle niistä on jo löydetty uusi koti. Mutta ongelmana onkin, että millä poikaset tuolta saa pois? Todennäköisesti ainoa varteenotettava vaihtoehto on tyhjentää koko akvaario.

Mutta ne poikaset on niin söpöjä. Ensimmäiset omassa akvaariossa kasvatetut poikaset. Millään ei malttaisi raaskia luopua niistä, mutta en oikein voi uskoa. että kymmenkunta timanttia voi kasvaa isoiksi 200-litran akvaariossa. Eikä tähän taloon sovi enempää akvaarioita. Ehkä sitten seuraavaan asuntoon sopii lisää isoja akvaarioita ja voin tosissani kasvatella söpöjä pikkukaloja.

Tämä on kieltämättä taas niitä hetkiä kun ymmärtää tekevänsä pienestä asiasta suuren. Oikeat isot ongelmat kun ovat rasittavia, niin on kiehtovampaa rakentaa pienistä ongelmista valtavia, etteivät oikeat ongelmat aiheuttaisi stressiä.